5. päivä

Vanhemmuudesta

Meille on muodostunut tietyt iltarutiinit. Jos ollaan ajoissa päivän aikataulussa, tehdään iltarentoutus. Sitten iltasatu, suukot ja jokainen saa päättää yhden iltalaulun. Eilen illalla siinä istuessani hämärässä huoneessa poikien luona, kädet käsissä ja laulaessani viimeiseksi lauluksi Nukkumattia, tuntui siltä että tämän hetken minä haluan varastoida muistiini. Että sitten kun pojat ovat isoja ja iltalaulut ovat loppuneet, nämä ovat niitä hetkiä jotka haluan muistaa. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka toivon että lapsetkin muistavat.

Vielä äidin ääni on maailman kaunein.
 "Äiti, sulla on kyllä parempi lauluääni kun kellään laulajalla. Robinillakaan ei oo niin hyvä", vanhempi lapsi sanoi tänään kun laulelin ääneen ruokaa laittaessani. Tuntui niin hyvältä että melkein itketti ja lauloin vielä vähän kovempaa Valoista pimeyksien reunoilla.

Vielä äidin kosketus on se, joka parantaa.
Kun sattuu, riittää että puhaltaa ja suukottaa. Ottaa syliin ja sanoo että hei, kaikki on hyvin, pian se paranee. Laitetaan laastari, jos tulee verta, meillä on tällaisia hopealaastereita, uskotko, tässä paketissa sanotaan että hopealaastareita. Ja pipit on sillä parannettu. Poikien valvoessa vuorotellen vesirokon kutisevien näppylöiden takia, riitti että silitin selkää ja lauloin. Tosin rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun on keskellä yötä herännyt silittämään selkää ja laulamaan sen kymmenennen kerran, kyllä sitä toivoisi että saisi nukkua. Mutta siitäkin selvittiin.

Vielä suruun riittää se, että äiti on siinä lähellä.
Vaikka onhan siinä voimaton olo. Kun ei oikein voi tehdä mitään. Kyllähän se välillä tuntuu epäreilulta, että noin pienenä on joutunut kohtaamaan sen, että kuolema ei paljoa kysele kenet se vie. Kun lasten yksi lempilauluista on Varpunen jouluaamuna, koska siinä tytön pieni veli tulee taivaasta lintuna. Kun joutuu vastaamaan kysymyksiin, miksi meillä ei ole sitä isää eskarin kevätjuhlassa tai sanomassa että vesirokosta kyllä selviää. Kun omalla vastuulla on luoda sellainen mielikuva isästä, joka kantaa mutta on kuitenkin tarpeeksi realistinen.
Olisko isi tykännyt leikkiä legoilla meidän kaa vai millä? Olisko isi tehny meille mitä ruokaa? Osasko isi laulaa? Oliko isi niin pitkä että ylsi kattoon asti? Koska sä äiti kuolet? Mä en halua nukkua, koska sitten voi kuolla. Äiti, olis parempi jos kaikki kuolis samaan aikaan, sillon kenellekään ei jäis ikävä.

Pian oon ollut kahdeksan vuotta äiti. Kahdeksan vuotta. Toiset kahdeksan vuotta niin oon 16- ja 14- vuotiaiden poikien äiti. Ja ehkä mun ääni ei enää oo maailman kaunein ja hopealaastarit ei auta joka haavaan. Joten oon ajatellut paljon sitä, miten tärkeää on jo nyt pysähtyä ajattelemaan sitä mihin asioihin haluan panostaa. Aikaa ja energiaa on itse kullakin kuitenkin rajallisesti.

Tiedostan myös, että osaan vaatia itseltäni liikaa myös vanhempana. Että osa omasta ahdistuksesta johtuu siitä, että vanhemmuus pitää suorittaa täydellisesti. Ettei ees niitä pieniä virheitä saisi tapahtua. Ja jos itseä ahdistaa niin helposti sitä ääni kiristyy. Ja tulee tehtyä enemmän niitä pieniä virheitä. Tässä asiassa on tapahtunut tosin paljon edistystä, kiitos mm. suorasanaisen neuvolantädin. Osaan hyväksyä jo sen, että riittävän hyvä vanhemmuus on tärkeintä. Koska meillä on peruasiat kuitenkin kunnossa. Meillä ei ole perheessä alkoholiongelmaa, ei väkivaltaongelmaa, on terveellistä ruokaa ja jää vielä rahaan pieniin hemmottelujuttuihinkin (kuten kahvilassa käyntiin koska hyviä kahviloita me rakastetaan). On yhteisiä hetkiä joka päivä. On rutiinit, ulkoilua ja jokaisella on tilaa olla sellainen kuin on. Puhutaan änkytyksestä, kuolemasta, rakkaudesta, mistä vauvat tulee, siitä että jokainen on erilainen, ekologisista arvoista ja etsitään vastauksia kaikenlaisiin kysymyksiin.

 
Mutta aina on parannettavaa. Etenkin aamuisin. Liian helposti tulee tiuskittua lapsille omaa kiirettä. Ei jaksa laskea edes siihen kolmeen. Ja joskus arki vaan väsyttää. Tappelevat lapset. Se, että joutuu koko ajan sanomaan kovalla äänellä että tulee kuulluksi. Se, että kovasta äänestä on tullut meidän perheessä tapa. Se, että annan kohtuuttomia sanktioita suuttuessani ("Olette sitten vuoden pelaamatta!!!!!!!"), jotka joudun kuitenkin perumaan tai ainakin kohtuullistamaan. Se, että joskus harvoin tosi väsyneenä ja vittuuntuneena tulee kiroiltua ("Perkele sentään teidän kanssa!"). Se, että joskus tulee sanottua että onneksi lähdette viikonlopuksi mummilaan. Se, että huudan lasten kanssa kilpaa. Vaikka näen meidän vahvuutena sen, että pyydetään anteeksi ja sovitaan, niin koska tosi moni edellä mainituista tilanteista johtuu omasta stressistä ja väsymyksestä arkeen, on tässä myös mahdollisuus parantaa tilannetta.

Enitenhän sitä haluaa pitää lapset suojassa ja turvassa. Mutta koska lapsia ei voi suojella kaikelta, haluaa kasvattaa lapset niin että he tuntevat olonsa rakastetuksi ja arvokkaaksi. On tärkeää opettaa syömään tarpeeksi kasviksia ja herkuttelemaan silloin tällöin hyvällä omallatunnolla. Erittäin tärkeää on opettaa että jokaisella on ihmisarvo ja ei saa tuomita tuntematta ja että tasa-arvo on tärkeää. Että kaikkea ei pidä hyväksyä. Että joskus omien arvojen puolustaminen vaatii sen, että uskaltaa asettautua alttiiksi sille että ei ole se tykätyin porukasta. Että vahvuus ei tarkota sitä, ettei koskaan pyytäis apua.

"Lasta ei kasvateta siksi, 

että hän olisi mahdollisimman vaivaton ja mukava, 

vaan siksi että hän terveenä ja väkevänä

voisi täyttää paikkansa ja löytää itsensä."

- Maria Jotuni - 

Maria Jotunin viisaihin sanoihin tämä on hyvä lopettaa. Toivottavavasti olen tarpeeksi hyvä vanhempi, että pojat aikanaan voisivat antamillani eväillä täyttää paikkansa ja löytää itsensä.

 Päivät 4 ja 5, tunnelmia 

 

Vähän alkaa tämä kolmen viikon sairastupajakso väsyttää. Vähän jo odottelen ensi viikkoa ja sen tavallisen arjen alkamista. Latasin mindfulness-sovelluksen puhelimeen, jos saisin sen avulla päivittäin opeteltua sitä hetkessä olemista. Mutta askel kerrallaan, ei pidä ahnehtia liikaa heti alkuunsa.