18 viikkoa jäljellä

Nyt on hetkeksi pahimmat kiireet selätetty. Tai no, ensi viikko vielä on töitä ja kesäopiskelut päälle. Sitten satunnaisia töitä mutta kesäkuun ajan säännöllisiä opintoja.

Arki ja oleminen on tuntunut viimeiset viikot aika raskailta. Tai no, jos nyt ihan totta puhutaan ja ei kaunistella... On ollut kyllä raskaampaa kuin aikoihin. On tuntunut että kun yhdessä asiassa lipsuu niin muut asiat lipsuvat perässä. En ole koskaan ollut kovin hyvä aikatauluttamisessa ja tykkäisin että elämässä olisi spontaaniutta ja nyt kiireinen arki on tuonut eteen myös ne uuvuttavat ja väsyttävät puolet. Sen arjen tylsyyden.

Minun arkeni on minun lasteni lapsuus - tiedän, tiedän. Niillä korteilla mennään mitä on jaettu - tiedän, tiedän. Onnellisuus on myös oma valinta - sen vasta tiedänkin, koska sitä lausetta on tullut hoettua viimeiset vuodet. Tapahtuu asioita joihin ei voi vaikuttaa. Se miten niihin suhtautuu, siihen voi vaikuttaa. Joten onnellisuus on myös oma valinta.

Ei mulla enää tuollainen olo ole. Mutta on ollut. Joskus tuntuu että mua pelottaa sen olon palaaminen ja siksi en halua pysähtyä ajattelemaan sitä omaa väsymystä. Myöntää että kyllähän tämä väsyttää. Ja vituttaa. Hoitaa koko pakka yksin. Miettiä raha-asioita ja tasapainotella sen välillä kuinka paljon on lasten kanssa lomalla, kuinka paljon töissä. Miettiä mitä töitä edes voisi ottaa vastaan kun muualle ei voi muuttaa kesäksi töiden perässä ja työajan pitää olla järkevä hoitokuvioiden takia. Miettiä miten paljon voi pyytää apua läheisiltä arjessa ettei tule muiden arkeen taakaksi. Etenkin nyt kun lasten kanssa on ollut raskaampaa - tuntuu että koko sisaruussuhde on jatkuvaa tappelua ja taistelua elintilasta ja minä siinä päällä karjumassa oman elintilani perään. Etenkin kun isompi oireili koko isänsä kuolinviikon ja arki tuntui hetken pelkiltä sydänsuruilta ja selviämiseltä.

Paitsi no, oma valintahan sekin tietysti on ettei ole ottanut tähän ketään sitä arkea jakamaan. On päättänyt ettei pysty ottamaan edes niitä fiksuja vaihtoehtoja tähän, ei ennenkuin on tajunnut kuka on ja mitä haluaa. Pienin askelin olen myös tajunnut että kyllä menneisyyden huonot parisuhteet ovat vaikuttaneet siihen mitä kaikkea pelkää parisuhteissa ja miksi pelkää sitoutua. Miksi sitoutumisen ajatuskin ahdistaa. Mutta ongelma on myös se että on vaikea myöntää että on valinnut väärin ja koska kulissienhan on aina pysyttävä pystyssä (oli takana mitä vain), jotta olisi yhteiskuntaan sopiva ja soveltuva ja hyväksytty.

Olenkin ajatellut näinä viikkoina paljon hyväksymistä. Olen tullut siihen tulokseen että niin kauan kun liian usein peiliin katsoessa en näe mitään hyväksymisen arvoista, on mahdotonta uskoa että joku toinen todella hyväksyisi - myös niinä huonoina hetkinä. Uskon kyllä että minusta pidetään ja onhan minulla elämässäni ihan mielettömiä ihmisiä mutta pohjalla on ajatus siitä että vain kauniina ja hauskana ja iloisena ja mukavana voisi olla hyväksytty. Että miten voisi olla hyväksytty jos kulkee ympäriinsä änkyttämässä omaa nimeään, miten voisi olla hyväksytty ylipainoisena, miten voisi olla hyväksytty surullisena, miten voisi olla hyväksytty jos tekisi mieli vain kiukutella kaikille ja sanoa että on väsynyt ja tekisi mieli vain lähteä kahdeksi viikoksi arkea pakoon?

Tärkeää olisi hyväksyä juuri se, että joskus kaikkia väsyttää ja myös minua saa väsyttää ja myös minä saan olla väsynyt - eikä se tarkoita sitä etten rakastaisi tätä kaikkea mitä minulla on. Eikä se tarkoita sitä että minua ei voisi rakastaa sen takia etten ole iloinen ja täydellinen. Koska enhän minä ajattele kenestäkään yhtään sen vähemmän, jos he änkyttävät, jos he ovat ylipainoisia, jos he ovat surullisia, jos he haluaisivat lähteä arkeaan karkuun. Pitäisi opetella katsomaan itseään ja kohtelemaan itseään kuin parasta ystäväänsä. Oman mieleni ja oman vartaloni kanssa minä tulen lopun ikäni elämään.

Nyt on otettu ensimmäinen askel makeanhimon vähentämisessä ja toisaalta satunnaisenkin herkuttelun syyllisyyden vähentämisessä: pidän ruokailun aivan erillään mistään lukemisesta tai tekemisestä. Lempipuuhaanihan olisi lukea hyvää kirjaa, juoda kupillinen teetä ja nauttia vaikka suklaapala (tai kaksi tai viisi tai kymmenen). Alussa uskon että on tärkeää pitää tiukempaa linjaa, sen jälkeen uskon että satunnainen karkkipussi hyvän kirjan kanssa ei ole huono asia - vaan päinvastoin. Ettei mene oleminen äärimmäisyydeksi toisessakaan suunnassa.

Että olisi hyvä ja tasapainoinen olla.

Päivä 36

Kirjoituslukko

Oon aloittanut neljä eri tekstiä neljällä eri teemalla ja pyyhkinyt kaikki pois. Kaikki kirjoitettu tuntuu typerältä ja väärältä.

 Tuntuu vähän tuolta.

On ollut kyllä mukaviakin juttuja.
1. Sain takelleltua ruotsin esitelmäni läpi.
2. Mahduin juhlamekkoon, joka ei mennyt alkuvuodesta kiinni.
3. Olen katsonut kuviani ja todennut että ihanhan tuota oon ihan nätti.
4. Oon lenkkeillyt aina kun mahdollista.
5. Mindfulness on ollut seuralaisenani bussimatkoilla.
6. Opiskeluhommat on tullut kunnialla hoidettua lähes kotiin asti (vielä viitisen tenttiä jäljellä).

Sitten on asioita, joiden pitäis muuttua.
1. Joogajoogajooga... Selkä on jäykkä ja kipeä mutta en muka vaan jaksa.
2. TRETRETRE... katso kohta 1.
3. Blogiin kirjoittaminen. Edes kerran viikossa. Vaikka sunnuntaisin. En muka vaan ole ehtinyt.
4. Kännykässä kiinni roikkuminen. Pitäis varmaan ottaa vähän etäisyyttä. Siis ei muuten mutta selaan siellä kyllä hyvin ahkerasti nettiä. Sen ajan vois käyttää vaikka kohtien 1 ja 2 toimintoihin.
5. Puheen kanssa työskentely. Ärsyttää kun tiedän että puhetekniikat auttaisivat kyllä jos jaksaisin harjoitella niitä ja ennenkaikkea käyttää niitä.
6. Lasten kanssa kymmeneen laskeminen. Mikä tässä on muka niin hankalaa?

Palataan asiaan viimeistään sunnuntaina.
 

19. päivä

Konkreettisia päätöksiä

Kun mielessäni alottelin tätä puolen vuoden projektia, ajattelin että eihän se vaadi kun tahdonlujuutta muuttaa asiat sellaisiksi kuin haluaa. Että minä tästä alan nyt simsalabim syömään hyvin, nukkumaan hyvin, liikkumaan tarpeeksi, joogaamaan tarpeeksi, harjoittamaan TRE:tä ja mindfulnessia tarpeeksi, hallitsemaan arjen ajankäyttöä niin että kaikkiin edellä mainittuihin on aikaa, seesteytymään tarpeeksi etten rähjäisi lapsille liian pienestä vaan olisin se rauhallinen äiti, joka muistaa tyynellä äänellä komennuksen ollessa tarpeen sanoa että "Käytöksesi oli väärin! Sinä et ihmisenä ole väärin! Et, käytöksesi on väärin. Ja käytöstä voi muuttaa! Hengitetään nyt yhdessä kymmeneen ja mietitään tähän yhdessä ratkaisua!"

No, voin sanoa että ei se ihan niin ole mennyt. Ja hyvä näin. Koska onhan minun opittava myös se, että kaikkea ei voi noin vaan suorittaa läpi. Kaikessa ei ole kyse vain siitä tahdonvoimasta. Ja toisaalta vaikka moni asia onkin tahdonvoiman asia, tekee hyvää huomata että ainakaan oma tahdonvoimani ei riitä kahteentoista eri haasteeseen samaan aikaan. Täytyy valita yksitellen muutama.

Täytyy oppia sitä armollisuutta.

Joten nyt listaan tähän itselleni vähän tavoitteita seuraaville viikoille, pohjustusta sille mitä kohti seuravaaksi lähtisin. Liikunta ja syöminen muuten kulkee koko ajan mukana.

1. Karkkilakko
Sitä kyllä sanotaan että kiellettyä himoitsee vielä enemmän mutta on pakko kokeilla. Oon ihan mahdoton karkki/maitosuklaa-addikti, etenkin kun on kiire ja väsyttää ja stressitasot nousevat. Eikä siinä jos vois nautiskella kohtuudella. Mutta helposti tulee syötyä vain syömisen riemusta. Ja lopulta pahoinvoinnin riemusta. Mikä ihme siinäkin on? Joten tätä kokeilen nyt.
Tästä päivästä alkaen juhannusaattoon asti. Ilman karkkia/suklaata. Tummaa suklaata pieni pala kahvin kanssa on ok - tai raakasuklaa. Mutta ei niitä lemppariherkkuja nyt.
(Todennäköisesti siirryn syömään vaan leivonnaisia mutta katsotaan ;D )

2. Lapsille paremmat iltarutiinit
Yhteisille rentoutumisharjoituksille aikaa se 10 minuuttia joka ilta. En jumitu lukemaan kirjaa / tekemään opiskelujuttuja / puhelimeen iltanukutuksen aikaan ja ihmettele (lue: ärsyynny) kun ei ole aikaa yhteisille rutiineille. Joka ilta olisi ihana käyttää muutama minuutti aikaa keskusteluun mikä meni hyvin ja missä onnistui tänään. Lukemiset ja iltalaulut ja muut meillä ovatkin rutinoituneet lähes täydellisiksi, siitä pisteet kotiin.

3. Mindfulness-harjoitteille aikaa päivittäin
Alkaen huomenna. Edes se 5 minuuttia.

4. Kun opiskelukiireet helpottaa (ensi tai seuraava viikko), TRE säännölliseksi. 

 Tässä alkuun näitä.

Tekee jo nyt mieli karkkia.

17.päivä

Ihmissuhteista

 

Kun aloittelin tätä projektia, ajattelin paljon myös sitä miten mun täytyy oppia laittamaan rajoja. Minussa asuu sellanen reipas/kiltti/iloinen tyttö, joka ei kehtaa ääneen sanoa jos kokee tulleensa loukatuksi. Nyt täällä suunnassa on ollut kaikenlaista draamaa sellaisen ihmisen taholta, jonka luulin olevan mulle ihan hyväkin kaveri. Mutta draaman seurauksena olen ottanut ensimmäisen ison askelen tällä rajojen laittamisen tiellä. Siitä olen ylpeä. Sanoin ääneen että minua loukkaa kyseisen henkilön käytös mutta en käyttäytynyt asiattomasti, en vastannut samalla mitalla. Jospa päivittäinen mindfulness-pätkien kuuntelu bussissa on tehnyt minusta jo paljon seesteisemmän :D

Tosin onhan tässä sekin puoli että tietenkin tämä reipas/kiltti/iloinen tyttö minussa haluaisi, että kaikki pitäisivät hänestä, siksihän hän sietää välillä vähän liikaakin, ettei vaan tule hylätyksi. Ettei vaan jää yksin. Tämä iso askel omien rajojen laittamisessa on luonnollisesti johtanut siihen, että tiedän ettei minusta enää pidetä. Se on ollut ehkä vaikeinta, hyväksyä se että aina ei voi kaikkia miellyttää. Eikä todellakaan tarvitsekaan.

Mutta on myös helpottunut olo. En halua lähipiiriini hmisiä, jotka kuluttavat kaiken energiani omien ongelmiensa takia. Jotka eivät kysy että miten minulla menee vaan kertovat aina itsestään. Soittavatkin kertoakseen omista kuulumisistaan. Ennenkaikkea en halua lähipiiriini ihmisiä, jotka tarkoituksella loukkaavat ja keksivät minusta valheita. 

Haluan lähelleni vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla. Joiden hyväksyntää ei tarvitse jatkuvasti ansaita. Joiden kanssa voi tapaamisessa olla pidempikin tauko, mutta kun nähdään niin tuntuu ettei hetkeäkään ole viime kerrasta kulunut.

  

Mielestäni ketään kohtaan ei tule käyttäytyä asiattomasti, kaikkien kanssa pitää tulla jotenkin toimeen. Mutta oman lähipiirinsä voi onneksi valita.

Onneksi minulla on sellaisia ihmisiä. Niitä keille soittaa kriisipuheluja tai laittaa kriisiviestejä, kun tuntuu pahalta ja loukatulta. Niitä, ketkä sanovat että minä en ole tehnyt väärin, minä en ole ansainnut sitä että joku kohtelee minua huonosti.

Projektista

On ollut todella kiire. Opiskelujuttuja riittää, tulee valvottua yötä myöten niiden kanssa. Näinä kiireisinä viikkoina huomaa, että ei tämä opiskelu kovin helppoa yksinhuoltajana pienten lasten kanssa olekaan. Kun ei kukaan muu ole niiden lasten kanssa sen aikaa, että saisin luettua edes hetken. Ei kukaan muu laita lapsille ruokaa, laita nukkumaan, käy kaupassa. Kukaan muu ei ole kuuntelemassa niitä kiukutteluja ja vastaamassa niihin, selvittelemässä riitoja silloin kun olisi miljoona asiaa tehtävänä seuraavalle päivälle.

Mutta aikansa kutakin, sanotaan. Ja se on viisas sanonta. Itsehän nämä voisi suunnitella paremmin eikä jättää kaikkea viime tippaan. Toisaalta kaikkeen ei voi vaikuttaa, ei esimerkiksi siihen sairastuuko joku vai ei. Nyt meillä taas sairastetaan.

Kokonaisvaltaisesti on kuitenkin mennyt hyvin. Olen löytänyt liikunnalle sopivia hetkiä; kävellyt muutaman kilometrin matkan ennen bussiin astumista, jumpannut kotona poikien katsoessa iltaohjelmia, päässyt lenkille siskon ollessa lastenvahtina. Syömisistä huomaan, että väsymys ja kiire on mun pahin vihollinen. En muka tunne päivällä nälkää, illalla tunnen senkin edestä. Mutta pienin askelin, yritän olla ruoskimatta itseäni niistä muutamasta suklaapatukasta näiden päivien aikana.
Kun tilanne helpottaa, kokeilen useamman viikon tarkemmalla ruokavaliolla ja aikataululla ja katson miten migreenin kanssa tilanne asettuu. Nyt tähän saumaan riittää että yritän parhaani.

 Mindfulness-sovelluksista olen kuunnellut 10-15 minuutin harjoituksia bussimatkoilla. TRE on nyt unohtunut kiireen alle, samoin jooga. No, niidenkin aika tulee.

8. päivä

Migreenistä

Viikonlopun hiljaisuus johtuu juuri tuosta otsikosta. Paljon olisi asioita ja aiheita mielessä mutta tuo migreeni sammuttaa mun kyvyn kirjottaa tai ilmaista itseäni niinkuin haluaisin. Menee ihan kuin sumussa koko ajan.

Mulla migreeni todettiin jo alle kouluikäsenä, ensin tietysti piti tutkia epilepsiat ja aivokasvaimet ja ties mitkä vaihtoehdot pois alta. Mutta no, migreeni sieltä löytyi. On tullut muutaman kerran istuttua pää täynnä piuhoja ja kyllä niiden irti ottaminen hiuksien seasta aina sattui - vaikka sai valita miten hienoja tarroja sairaanhoitajatädin purkista tahansa.

Kävin tänään lääkärillä aiheen tiimoilta ja hän ehdotti että jospa kokeilisin estolääkitystä - uudenlaista. Ei mitään keskushermostoon vaikuttavaa vaan uutta verenpainelääkettä - siis lääke pitää verisuonet rentoina ja avoinna. Estolääkitykseksi on tutkimusten mukaan riittänyt pienempi annos kuin normaalikäytössä.

Eniten ehkä tässä migreenissä harmittaa se, että ainakin puolet kohtauksista voisi olla estettävissä omalla toiminnalla. Viikonloppuna tuli hivenen pidempiä ruokataukoja (koska oli niin mukavaa tekemistä) ja sitten kun pääsi kotiin, söi kaikkea höttöä ja suklaata pahimpaan nälkään ja no kappas vaan - nyt mennään toista migreenipäivää. Tämähän nyt on sitä kuuluisaa mustatuntuuettä-tietoa mutta koska parempaa ei ole saatavilla niin tämän pohjalta mennään. Tai yritetään mennä. Miten sitä niin helposti sortuu siihen nälkäsuklaaseen.

Toisaalta oon huomannut että migreeniä ennen mulla on ihan järjetön makeanhimo, joten en osaa varmasti sanoa syytä ja seurausta. Ehkä tämä on sellainen kaksisuuntainen juttu ja vähän noidankehäkin - pitäisi muistaa syödä hyvin vaikka tekisi mieli makeaa, ehkä migreenikin tulisi hillitympänä.

Kaikkeen tietysti ei voi vaikuttaa, ei stressiin ja esimerkiksi lapsista johtuviin valvomisiin. Enkä koe ehkä mielekkääksi elää jatkuvasti kellon kanssa ja todella tarkkaa rutiinia noudattaen - haluaisin löytää tasapainon vaihtelevan arjen ja migreeninhallinnan välillä. Tätä lähden tässä myös tavoittelemaan.

Joten nyt ihan kirjallisena versiona lupaan itselleni että ne suklaat jää jo kaupan hyllylle. Paitsi silloin tällöin herkkupäivinä ja silloinkin ne syödään vasta ruuan jälkeen. Ei ruuaksi. Ei nälkään.

Muuten on ensimmäisestä viikosta hyvä fiilis. Ei aina voi ihan putkeen mennä ja jospa tästä vahingosta viisastuneena antaisin nyt mahdollisuuden itselleni kokeilla kuinka migreenit helpottaisivat jos keskittyisin siihen mitä laitan suuhun ja mitä en. Ja milloin laitan.

Latasin puhelimeen mindfulness-sovelluksia ja niitä sitten olen kuunnellut. Eilen poikien hyppiessä ninjahyppyjä sohvalta vieressä. Aika hyvin pystyi kuvittelemaan itsensä solisevan puron varteen, rauhaisaan ja turvalliseen paikkaan. Tänään aamubussissa kun kaksi vanhaa naista alkoi riidellä keskenään siitä, pitääkö bussin odottaa jokaista hidasta vanhusta vai ei. Se oli jo hankalampaa, uteliaana teki mieli kuunnella tarkemmin mitä siellä noiduttiin ja manattiin. Olisi tehnyt mieli suositella sitä kuuntelemaani äänitettä myös heille.

 

5. päivä

Vanhemmuudesta

Meille on muodostunut tietyt iltarutiinit. Jos ollaan ajoissa päivän aikataulussa, tehdään iltarentoutus. Sitten iltasatu, suukot ja jokainen saa päättää yhden iltalaulun. Eilen illalla siinä istuessani hämärässä huoneessa poikien luona, kädet käsissä ja laulaessani viimeiseksi lauluksi Nukkumattia, tuntui siltä että tämän hetken minä haluan varastoida muistiini. Että sitten kun pojat ovat isoja ja iltalaulut ovat loppuneet, nämä ovat niitä hetkiä jotka haluan muistaa. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka toivon että lapsetkin muistavat.

Vielä äidin ääni on maailman kaunein.
 "Äiti, sulla on kyllä parempi lauluääni kun kellään laulajalla. Robinillakaan ei oo niin hyvä", vanhempi lapsi sanoi tänään kun laulelin ääneen ruokaa laittaessani. Tuntui niin hyvältä että melkein itketti ja lauloin vielä vähän kovempaa Valoista pimeyksien reunoilla.

Vielä äidin kosketus on se, joka parantaa.
Kun sattuu, riittää että puhaltaa ja suukottaa. Ottaa syliin ja sanoo että hei, kaikki on hyvin, pian se paranee. Laitetaan laastari, jos tulee verta, meillä on tällaisia hopealaastereita, uskotko, tässä paketissa sanotaan että hopealaastareita. Ja pipit on sillä parannettu. Poikien valvoessa vuorotellen vesirokon kutisevien näppylöiden takia, riitti että silitin selkää ja lauloin. Tosin rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun on keskellä yötä herännyt silittämään selkää ja laulamaan sen kymmenennen kerran, kyllä sitä toivoisi että saisi nukkua. Mutta siitäkin selvittiin.

Vielä suruun riittää se, että äiti on siinä lähellä.
Vaikka onhan siinä voimaton olo. Kun ei oikein voi tehdä mitään. Kyllähän se välillä tuntuu epäreilulta, että noin pienenä on joutunut kohtaamaan sen, että kuolema ei paljoa kysele kenet se vie. Kun lasten yksi lempilauluista on Varpunen jouluaamuna, koska siinä tytön pieni veli tulee taivaasta lintuna. Kun joutuu vastaamaan kysymyksiin, miksi meillä ei ole sitä isää eskarin kevätjuhlassa tai sanomassa että vesirokosta kyllä selviää. Kun omalla vastuulla on luoda sellainen mielikuva isästä, joka kantaa mutta on kuitenkin tarpeeksi realistinen.
Olisko isi tykännyt leikkiä legoilla meidän kaa vai millä? Olisko isi tehny meille mitä ruokaa? Osasko isi laulaa? Oliko isi niin pitkä että ylsi kattoon asti? Koska sä äiti kuolet? Mä en halua nukkua, koska sitten voi kuolla. Äiti, olis parempi jos kaikki kuolis samaan aikaan, sillon kenellekään ei jäis ikävä.

Pian oon ollut kahdeksan vuotta äiti. Kahdeksan vuotta. Toiset kahdeksan vuotta niin oon 16- ja 14- vuotiaiden poikien äiti. Ja ehkä mun ääni ei enää oo maailman kaunein ja hopealaastarit ei auta joka haavaan. Joten oon ajatellut paljon sitä, miten tärkeää on jo nyt pysähtyä ajattelemaan sitä mihin asioihin haluan panostaa. Aikaa ja energiaa on itse kullakin kuitenkin rajallisesti.

Tiedostan myös, että osaan vaatia itseltäni liikaa myös vanhempana. Että osa omasta ahdistuksesta johtuu siitä, että vanhemmuus pitää suorittaa täydellisesti. Ettei ees niitä pieniä virheitä saisi tapahtua. Ja jos itseä ahdistaa niin helposti sitä ääni kiristyy. Ja tulee tehtyä enemmän niitä pieniä virheitä. Tässä asiassa on tapahtunut tosin paljon edistystä, kiitos mm. suorasanaisen neuvolantädin. Osaan hyväksyä jo sen, että riittävän hyvä vanhemmuus on tärkeintä. Koska meillä on peruasiat kuitenkin kunnossa. Meillä ei ole perheessä alkoholiongelmaa, ei väkivaltaongelmaa, on terveellistä ruokaa ja jää vielä rahaan pieniin hemmottelujuttuihinkin (kuten kahvilassa käyntiin koska hyviä kahviloita me rakastetaan). On yhteisiä hetkiä joka päivä. On rutiinit, ulkoilua ja jokaisella on tilaa olla sellainen kuin on. Puhutaan änkytyksestä, kuolemasta, rakkaudesta, mistä vauvat tulee, siitä että jokainen on erilainen, ekologisista arvoista ja etsitään vastauksia kaikenlaisiin kysymyksiin.

 
Mutta aina on parannettavaa. Etenkin aamuisin. Liian helposti tulee tiuskittua lapsille omaa kiirettä. Ei jaksa laskea edes siihen kolmeen. Ja joskus arki vaan väsyttää. Tappelevat lapset. Se, että joutuu koko ajan sanomaan kovalla äänellä että tulee kuulluksi. Se, että kovasta äänestä on tullut meidän perheessä tapa. Se, että annan kohtuuttomia sanktioita suuttuessani ("Olette sitten vuoden pelaamatta!!!!!!!"), jotka joudun kuitenkin perumaan tai ainakin kohtuullistamaan. Se, että joskus harvoin tosi väsyneenä ja vittuuntuneena tulee kiroiltua ("Perkele sentään teidän kanssa!"). Se, että joskus tulee sanottua että onneksi lähdette viikonlopuksi mummilaan. Se, että huudan lasten kanssa kilpaa. Vaikka näen meidän vahvuutena sen, että pyydetään anteeksi ja sovitaan, niin koska tosi moni edellä mainituista tilanteista johtuu omasta stressistä ja väsymyksestä arkeen, on tässä myös mahdollisuus parantaa tilannetta.

Enitenhän sitä haluaa pitää lapset suojassa ja turvassa. Mutta koska lapsia ei voi suojella kaikelta, haluaa kasvattaa lapset niin että he tuntevat olonsa rakastetuksi ja arvokkaaksi. On tärkeää opettaa syömään tarpeeksi kasviksia ja herkuttelemaan silloin tällöin hyvällä omallatunnolla. Erittäin tärkeää on opettaa että jokaisella on ihmisarvo ja ei saa tuomita tuntematta ja että tasa-arvo on tärkeää. Että kaikkea ei pidä hyväksyä. Että joskus omien arvojen puolustaminen vaatii sen, että uskaltaa asettautua alttiiksi sille että ei ole se tykätyin porukasta. Että vahvuus ei tarkota sitä, ettei koskaan pyytäis apua.

"Lasta ei kasvateta siksi, 

että hän olisi mahdollisimman vaivaton ja mukava, 

vaan siksi että hän terveenä ja väkevänä

voisi täyttää paikkansa ja löytää itsensä."

- Maria Jotuni - 

Maria Jotunin viisaihin sanoihin tämä on hyvä lopettaa. Toivottavavasti olen tarpeeksi hyvä vanhempi, että pojat aikanaan voisivat antamillani eväillä täyttää paikkansa ja löytää itsensä.

 Päivät 4 ja 5, tunnelmia 

 

Vähän alkaa tämä kolmen viikon sairastupajakso väsyttää. Vähän jo odottelen ensi viikkoa ja sen tavallisen arjen alkamista. Latasin mindfulness-sovelluksen puhelimeen, jos saisin sen avulla päivittäin opeteltua sitä hetkessä olemista. Mutta askel kerrallaan, ei pidä ahnehtia liikaa heti alkuunsa.

3. päivä

Syömisestä

 

Mitä ruokailussa ja syömisessä haluan tämän puolen vuoden aikana muuttaa?

1. Kuten ylhäällä vinkkasin, oon ahdistussyöjä. Stressisyöjä. Väsymissyöjä. Vitutussyöjä. Ja sellaseen tuntuu, ettei oo auttanut kun herkut. Mieluiten suklaa. Tähän uskon että säännöllinen ruokarytmi auttaa, vähentää mielihaluja. Liikunnan positiivisen vaikutuksen oon myös tässä huomannut. Jos ahdistaa/tms., auttaisi varmasti ajatusten ylös kirjoittaminen. Miksi nyt tuntuu pahalta?

2. Kuitenkin olen sitä mieltä että elämässä pitää myös nautiskella hyvästä ruuasta ja niistä herkuistakin. Mutta haluan nauttia niistä ilman syyllisyyttä. Joten oon asettanut itselleni herkkupäivät, joka toinen viikko saa sitten herkutella. Ja kylässä ja kahvilassa/ravintolassa myös kohtuudella.

3. Jos sitten retkahtaa ja vahingossa tuleekin ostettua sitä suklaata ja vielä syötyä se, niin se ei ole maailmanloppu. Se ei tarkoita että koko loppupäivän vois sitten syödä retkahdusvitutukseen mitä tahansa.

4. Säännöllinen ruokarytmi. Ei pääse tulemaan nälkä eikä sitä kautta tuu sellaista äkkiä-jotain-mikä-nostaa-verensokerit-ylös-tunnetta. Migreenin ehkäisemisessä tämä on tosi tärkeä kohta. Mutta tää on mulle myös niitä vaikeimpia juttuja.

5. Etukäteen suunnittelu ruokailussa ja kauppailussa. Tulee syötyä fiksummin kun on valmiiks suunniteltu fiksuja vaihtoehtoja.

6. Syön riittävästi, että jaksan myös liikkua. Koska liikunnasta on tullu mulle parin vuoden aikana tosi tärkeä juttu ja siihen haluan nytkin panostaa.

7. En vahtaa jokaista kaloria ja tule sitä kautta hysteeriseksi. Tässäkin etukäteissuunnittelulla on iso merkitys. En tuijota vaan vaakaa. Kuitenkin tavoittelen tällä projektilla kokonaisvaltaista hyvää oloa ja se ei ole kiinni vaan kiloista ja senteistä. Mutta uskon että tällä on varmasti vaikutusta myös niihin, silleen luonnollisesti.

8. Kasviksia syödään paljon jo nyt mutta niihin olis mukava saada vaihtelua (ja etenkin lapsille sopivia vaihtoehtoja). Ehkä jos keksis tästä jonkin perheen yhteisen jutun?

9. Ruuanlaiton mielekkyyden palautuminen. Tykkään laittaa ruokaa ja leipoa. Mutta arjessa oon siihen väsynyt. Tässä varmasti etukäteissuunnittelulla on merkitystä. Voitais myös palata lasten kanssa uusi ruoka kerran viikossa (tai kahdessa viikossa)-puuhaan, se toimi joskus aiemminkin.

10. Syön niitä ruoka-aineita, joista pidän. Tai siis että en tässä ala väkisin kiskomaan kolmea purkkia rahkaa päivässä puolen vuoden ajan. Rahka on kyllä hyvää mutta rajansa kaikella. Tottakai uusia juttuja pitää maistella mutta syömisen on tarkotus olla mukavaa.

11. Syön enemmän marjoja. Liian usein ne jää hedelmien varjoon.

12. Arkiherkuksi kahvin kanssa silloin tällöin sopii oikein hyvin taateli ja pala tummaa suklaata.

Ja sainkin ystävältäni tosi kivan pohjan ruokailua varten, jota sitten muutella.

Päivä 3, tunnelmia

Opiskelujuttuja, lihastreeni kotona lasten painiessa vieressä, illalla TRE ennen nukkumaanmenoa. Syömiset tosi jees. Maanantain TRE paransi mun alaselkäjumin. Se on kyllä maagista, se aina tekee sen mutta silti on ollu tosi vaikeaa ylläpitää säännöllistä TRE:n harjottamista. Mulla siis selkä on jotenkin liian suora ja oireilee sen takia (lue: oireilee helpommin jos en ole joogannut / venytellyt hetkeen). Jospa oppisin nyt siihenkin. :)