19. päivä

Konkreettisia päätöksiä

Kun mielessäni alottelin tätä puolen vuoden projektia, ajattelin että eihän se vaadi kun tahdonlujuutta muuttaa asiat sellaisiksi kuin haluaa. Että minä tästä alan nyt simsalabim syömään hyvin, nukkumaan hyvin, liikkumaan tarpeeksi, joogaamaan tarpeeksi, harjoittamaan TRE:tä ja mindfulnessia tarpeeksi, hallitsemaan arjen ajankäyttöä niin että kaikkiin edellä mainittuihin on aikaa, seesteytymään tarpeeksi etten rähjäisi lapsille liian pienestä vaan olisin se rauhallinen äiti, joka muistaa tyynellä äänellä komennuksen ollessa tarpeen sanoa että "Käytöksesi oli väärin! Sinä et ihmisenä ole väärin! Et, käytöksesi on väärin. Ja käytöstä voi muuttaa! Hengitetään nyt yhdessä kymmeneen ja mietitään tähän yhdessä ratkaisua!"

No, voin sanoa että ei se ihan niin ole mennyt. Ja hyvä näin. Koska onhan minun opittava myös se, että kaikkea ei voi noin vaan suorittaa läpi. Kaikessa ei ole kyse vain siitä tahdonvoimasta. Ja toisaalta vaikka moni asia onkin tahdonvoiman asia, tekee hyvää huomata että ainakaan oma tahdonvoimani ei riitä kahteentoista eri haasteeseen samaan aikaan. Täytyy valita yksitellen muutama.

Täytyy oppia sitä armollisuutta.

Joten nyt listaan tähän itselleni vähän tavoitteita seuraaville viikoille, pohjustusta sille mitä kohti seuravaaksi lähtisin. Liikunta ja syöminen muuten kulkee koko ajan mukana.

1. Karkkilakko
Sitä kyllä sanotaan että kiellettyä himoitsee vielä enemmän mutta on pakko kokeilla. Oon ihan mahdoton karkki/maitosuklaa-addikti, etenkin kun on kiire ja väsyttää ja stressitasot nousevat. Eikä siinä jos vois nautiskella kohtuudella. Mutta helposti tulee syötyä vain syömisen riemusta. Ja lopulta pahoinvoinnin riemusta. Mikä ihme siinäkin on? Joten tätä kokeilen nyt.
Tästä päivästä alkaen juhannusaattoon asti. Ilman karkkia/suklaata. Tummaa suklaata pieni pala kahvin kanssa on ok - tai raakasuklaa. Mutta ei niitä lemppariherkkuja nyt.
(Todennäköisesti siirryn syömään vaan leivonnaisia mutta katsotaan ;D )

2. Lapsille paremmat iltarutiinit
Yhteisille rentoutumisharjoituksille aikaa se 10 minuuttia joka ilta. En jumitu lukemaan kirjaa / tekemään opiskelujuttuja / puhelimeen iltanukutuksen aikaan ja ihmettele (lue: ärsyynny) kun ei ole aikaa yhteisille rutiineille. Joka ilta olisi ihana käyttää muutama minuutti aikaa keskusteluun mikä meni hyvin ja missä onnistui tänään. Lukemiset ja iltalaulut ja muut meillä ovatkin rutinoituneet lähes täydellisiksi, siitä pisteet kotiin.

3. Mindfulness-harjoitteille aikaa päivittäin
Alkaen huomenna. Edes se 5 minuuttia.

4. Kun opiskelukiireet helpottaa (ensi tai seuraava viikko), TRE säännölliseksi. 

 Tässä alkuun näitä.

Tekee jo nyt mieli karkkia.

17.päivä

Ihmissuhteista

 

Kun aloittelin tätä projektia, ajattelin paljon myös sitä miten mun täytyy oppia laittamaan rajoja. Minussa asuu sellanen reipas/kiltti/iloinen tyttö, joka ei kehtaa ääneen sanoa jos kokee tulleensa loukatuksi. Nyt täällä suunnassa on ollut kaikenlaista draamaa sellaisen ihmisen taholta, jonka luulin olevan mulle ihan hyväkin kaveri. Mutta draaman seurauksena olen ottanut ensimmäisen ison askelen tällä rajojen laittamisen tiellä. Siitä olen ylpeä. Sanoin ääneen että minua loukkaa kyseisen henkilön käytös mutta en käyttäytynyt asiattomasti, en vastannut samalla mitalla. Jospa päivittäinen mindfulness-pätkien kuuntelu bussissa on tehnyt minusta jo paljon seesteisemmän :D

Tosin onhan tässä sekin puoli että tietenkin tämä reipas/kiltti/iloinen tyttö minussa haluaisi, että kaikki pitäisivät hänestä, siksihän hän sietää välillä vähän liikaakin, ettei vaan tule hylätyksi. Ettei vaan jää yksin. Tämä iso askel omien rajojen laittamisessa on luonnollisesti johtanut siihen, että tiedän ettei minusta enää pidetä. Se on ollut ehkä vaikeinta, hyväksyä se että aina ei voi kaikkia miellyttää. Eikä todellakaan tarvitsekaan.

Mutta on myös helpottunut olo. En halua lähipiiriini hmisiä, jotka kuluttavat kaiken energiani omien ongelmiensa takia. Jotka eivät kysy että miten minulla menee vaan kertovat aina itsestään. Soittavatkin kertoakseen omista kuulumisistaan. Ennenkaikkea en halua lähipiiriini ihmisiä, jotka tarkoituksella loukkaavat ja keksivät minusta valheita. 

Haluan lähelleni vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla. Joiden hyväksyntää ei tarvitse jatkuvasti ansaita. Joiden kanssa voi tapaamisessa olla pidempikin tauko, mutta kun nähdään niin tuntuu ettei hetkeäkään ole viime kerrasta kulunut.

  

Mielestäni ketään kohtaan ei tule käyttäytyä asiattomasti, kaikkien kanssa pitää tulla jotenkin toimeen. Mutta oman lähipiirinsä voi onneksi valita.

Onneksi minulla on sellaisia ihmisiä. Niitä keille soittaa kriisipuheluja tai laittaa kriisiviestejä, kun tuntuu pahalta ja loukatulta. Niitä, ketkä sanovat että minä en ole tehnyt väärin, minä en ole ansainnut sitä että joku kohtelee minua huonosti.

Projektista

On ollut todella kiire. Opiskelujuttuja riittää, tulee valvottua yötä myöten niiden kanssa. Näinä kiireisinä viikkoina huomaa, että ei tämä opiskelu kovin helppoa yksinhuoltajana pienten lasten kanssa olekaan. Kun ei kukaan muu ole niiden lasten kanssa sen aikaa, että saisin luettua edes hetken. Ei kukaan muu laita lapsille ruokaa, laita nukkumaan, käy kaupassa. Kukaan muu ei ole kuuntelemassa niitä kiukutteluja ja vastaamassa niihin, selvittelemässä riitoja silloin kun olisi miljoona asiaa tehtävänä seuraavalle päivälle.

Mutta aikansa kutakin, sanotaan. Ja se on viisas sanonta. Itsehän nämä voisi suunnitella paremmin eikä jättää kaikkea viime tippaan. Toisaalta kaikkeen ei voi vaikuttaa, ei esimerkiksi siihen sairastuuko joku vai ei. Nyt meillä taas sairastetaan.

Kokonaisvaltaisesti on kuitenkin mennyt hyvin. Olen löytänyt liikunnalle sopivia hetkiä; kävellyt muutaman kilometrin matkan ennen bussiin astumista, jumpannut kotona poikien katsoessa iltaohjelmia, päässyt lenkille siskon ollessa lastenvahtina. Syömisistä huomaan, että väsymys ja kiire on mun pahin vihollinen. En muka tunne päivällä nälkää, illalla tunnen senkin edestä. Mutta pienin askelin, yritän olla ruoskimatta itseäni niistä muutamasta suklaapatukasta näiden päivien aikana.
Kun tilanne helpottaa, kokeilen useamman viikon tarkemmalla ruokavaliolla ja aikataululla ja katson miten migreenin kanssa tilanne asettuu. Nyt tähän saumaan riittää että yritän parhaani.

 Mindfulness-sovelluksista olen kuunnellut 10-15 minuutin harjoituksia bussimatkoilla. TRE on nyt unohtunut kiireen alle, samoin jooga. No, niidenkin aika tulee.

8. päivä

Migreenistä

Viikonlopun hiljaisuus johtuu juuri tuosta otsikosta. Paljon olisi asioita ja aiheita mielessä mutta tuo migreeni sammuttaa mun kyvyn kirjottaa tai ilmaista itseäni niinkuin haluaisin. Menee ihan kuin sumussa koko ajan.

Mulla migreeni todettiin jo alle kouluikäsenä, ensin tietysti piti tutkia epilepsiat ja aivokasvaimet ja ties mitkä vaihtoehdot pois alta. Mutta no, migreeni sieltä löytyi. On tullut muutaman kerran istuttua pää täynnä piuhoja ja kyllä niiden irti ottaminen hiuksien seasta aina sattui - vaikka sai valita miten hienoja tarroja sairaanhoitajatädin purkista tahansa.

Kävin tänään lääkärillä aiheen tiimoilta ja hän ehdotti että jospa kokeilisin estolääkitystä - uudenlaista. Ei mitään keskushermostoon vaikuttavaa vaan uutta verenpainelääkettä - siis lääke pitää verisuonet rentoina ja avoinna. Estolääkitykseksi on tutkimusten mukaan riittänyt pienempi annos kuin normaalikäytössä.

Eniten ehkä tässä migreenissä harmittaa se, että ainakin puolet kohtauksista voisi olla estettävissä omalla toiminnalla. Viikonloppuna tuli hivenen pidempiä ruokataukoja (koska oli niin mukavaa tekemistä) ja sitten kun pääsi kotiin, söi kaikkea höttöä ja suklaata pahimpaan nälkään ja no kappas vaan - nyt mennään toista migreenipäivää. Tämähän nyt on sitä kuuluisaa mustatuntuuettä-tietoa mutta koska parempaa ei ole saatavilla niin tämän pohjalta mennään. Tai yritetään mennä. Miten sitä niin helposti sortuu siihen nälkäsuklaaseen.

Toisaalta oon huomannut että migreeniä ennen mulla on ihan järjetön makeanhimo, joten en osaa varmasti sanoa syytä ja seurausta. Ehkä tämä on sellainen kaksisuuntainen juttu ja vähän noidankehäkin - pitäisi muistaa syödä hyvin vaikka tekisi mieli makeaa, ehkä migreenikin tulisi hillitympänä.

Kaikkeen tietysti ei voi vaikuttaa, ei stressiin ja esimerkiksi lapsista johtuviin valvomisiin. Enkä koe ehkä mielekkääksi elää jatkuvasti kellon kanssa ja todella tarkkaa rutiinia noudattaen - haluaisin löytää tasapainon vaihtelevan arjen ja migreeninhallinnan välillä. Tätä lähden tässä myös tavoittelemaan.

Joten nyt ihan kirjallisena versiona lupaan itselleni että ne suklaat jää jo kaupan hyllylle. Paitsi silloin tällöin herkkupäivinä ja silloinkin ne syödään vasta ruuan jälkeen. Ei ruuaksi. Ei nälkään.

Muuten on ensimmäisestä viikosta hyvä fiilis. Ei aina voi ihan putkeen mennä ja jospa tästä vahingosta viisastuneena antaisin nyt mahdollisuuden itselleni kokeilla kuinka migreenit helpottaisivat jos keskittyisin siihen mitä laitan suuhun ja mitä en. Ja milloin laitan.

Latasin puhelimeen mindfulness-sovelluksia ja niitä sitten olen kuunnellut. Eilen poikien hyppiessä ninjahyppyjä sohvalta vieressä. Aika hyvin pystyi kuvittelemaan itsensä solisevan puron varteen, rauhaisaan ja turvalliseen paikkaan. Tänään aamubussissa kun kaksi vanhaa naista alkoi riidellä keskenään siitä, pitääkö bussin odottaa jokaista hidasta vanhusta vai ei. Se oli jo hankalampaa, uteliaana teki mieli kuunnella tarkemmin mitä siellä noiduttiin ja manattiin. Olisi tehnyt mieli suositella sitä kuuntelemaani äänitettä myös heille.

 

5. päivä

Vanhemmuudesta

Meille on muodostunut tietyt iltarutiinit. Jos ollaan ajoissa päivän aikataulussa, tehdään iltarentoutus. Sitten iltasatu, suukot ja jokainen saa päättää yhden iltalaulun. Eilen illalla siinä istuessani hämärässä huoneessa poikien luona, kädet käsissä ja laulaessani viimeiseksi lauluksi Nukkumattia, tuntui siltä että tämän hetken minä haluan varastoida muistiini. Että sitten kun pojat ovat isoja ja iltalaulut ovat loppuneet, nämä ovat niitä hetkiä jotka haluan muistaa. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka toivon että lapsetkin muistavat.

Vielä äidin ääni on maailman kaunein.
 "Äiti, sulla on kyllä parempi lauluääni kun kellään laulajalla. Robinillakaan ei oo niin hyvä", vanhempi lapsi sanoi tänään kun laulelin ääneen ruokaa laittaessani. Tuntui niin hyvältä että melkein itketti ja lauloin vielä vähän kovempaa Valoista pimeyksien reunoilla.

Vielä äidin kosketus on se, joka parantaa.
Kun sattuu, riittää että puhaltaa ja suukottaa. Ottaa syliin ja sanoo että hei, kaikki on hyvin, pian se paranee. Laitetaan laastari, jos tulee verta, meillä on tällaisia hopealaastereita, uskotko, tässä paketissa sanotaan että hopealaastareita. Ja pipit on sillä parannettu. Poikien valvoessa vuorotellen vesirokon kutisevien näppylöiden takia, riitti että silitin selkää ja lauloin. Tosin rehellisyyden nimissä on sanottava, että kun on keskellä yötä herännyt silittämään selkää ja laulamaan sen kymmenennen kerran, kyllä sitä toivoisi että saisi nukkua. Mutta siitäkin selvittiin.

Vielä suruun riittää se, että äiti on siinä lähellä.
Vaikka onhan siinä voimaton olo. Kun ei oikein voi tehdä mitään. Kyllähän se välillä tuntuu epäreilulta, että noin pienenä on joutunut kohtaamaan sen, että kuolema ei paljoa kysele kenet se vie. Kun lasten yksi lempilauluista on Varpunen jouluaamuna, koska siinä tytön pieni veli tulee taivaasta lintuna. Kun joutuu vastaamaan kysymyksiin, miksi meillä ei ole sitä isää eskarin kevätjuhlassa tai sanomassa että vesirokosta kyllä selviää. Kun omalla vastuulla on luoda sellainen mielikuva isästä, joka kantaa mutta on kuitenkin tarpeeksi realistinen.
Olisko isi tykännyt leikkiä legoilla meidän kaa vai millä? Olisko isi tehny meille mitä ruokaa? Osasko isi laulaa? Oliko isi niin pitkä että ylsi kattoon asti? Koska sä äiti kuolet? Mä en halua nukkua, koska sitten voi kuolla. Äiti, olis parempi jos kaikki kuolis samaan aikaan, sillon kenellekään ei jäis ikävä.

Pian oon ollut kahdeksan vuotta äiti. Kahdeksan vuotta. Toiset kahdeksan vuotta niin oon 16- ja 14- vuotiaiden poikien äiti. Ja ehkä mun ääni ei enää oo maailman kaunein ja hopealaastarit ei auta joka haavaan. Joten oon ajatellut paljon sitä, miten tärkeää on jo nyt pysähtyä ajattelemaan sitä mihin asioihin haluan panostaa. Aikaa ja energiaa on itse kullakin kuitenkin rajallisesti.

Tiedostan myös, että osaan vaatia itseltäni liikaa myös vanhempana. Että osa omasta ahdistuksesta johtuu siitä, että vanhemmuus pitää suorittaa täydellisesti. Ettei ees niitä pieniä virheitä saisi tapahtua. Ja jos itseä ahdistaa niin helposti sitä ääni kiristyy. Ja tulee tehtyä enemmän niitä pieniä virheitä. Tässä asiassa on tapahtunut tosin paljon edistystä, kiitos mm. suorasanaisen neuvolantädin. Osaan hyväksyä jo sen, että riittävän hyvä vanhemmuus on tärkeintä. Koska meillä on peruasiat kuitenkin kunnossa. Meillä ei ole perheessä alkoholiongelmaa, ei väkivaltaongelmaa, on terveellistä ruokaa ja jää vielä rahaan pieniin hemmottelujuttuihinkin (kuten kahvilassa käyntiin koska hyviä kahviloita me rakastetaan). On yhteisiä hetkiä joka päivä. On rutiinit, ulkoilua ja jokaisella on tilaa olla sellainen kuin on. Puhutaan änkytyksestä, kuolemasta, rakkaudesta, mistä vauvat tulee, siitä että jokainen on erilainen, ekologisista arvoista ja etsitään vastauksia kaikenlaisiin kysymyksiin.

 
Mutta aina on parannettavaa. Etenkin aamuisin. Liian helposti tulee tiuskittua lapsille omaa kiirettä. Ei jaksa laskea edes siihen kolmeen. Ja joskus arki vaan väsyttää. Tappelevat lapset. Se, että joutuu koko ajan sanomaan kovalla äänellä että tulee kuulluksi. Se, että kovasta äänestä on tullut meidän perheessä tapa. Se, että annan kohtuuttomia sanktioita suuttuessani ("Olette sitten vuoden pelaamatta!!!!!!!"), jotka joudun kuitenkin perumaan tai ainakin kohtuullistamaan. Se, että joskus harvoin tosi väsyneenä ja vittuuntuneena tulee kiroiltua ("Perkele sentään teidän kanssa!"). Se, että joskus tulee sanottua että onneksi lähdette viikonlopuksi mummilaan. Se, että huudan lasten kanssa kilpaa. Vaikka näen meidän vahvuutena sen, että pyydetään anteeksi ja sovitaan, niin koska tosi moni edellä mainituista tilanteista johtuu omasta stressistä ja väsymyksestä arkeen, on tässä myös mahdollisuus parantaa tilannetta.

Enitenhän sitä haluaa pitää lapset suojassa ja turvassa. Mutta koska lapsia ei voi suojella kaikelta, haluaa kasvattaa lapset niin että he tuntevat olonsa rakastetuksi ja arvokkaaksi. On tärkeää opettaa syömään tarpeeksi kasviksia ja herkuttelemaan silloin tällöin hyvällä omallatunnolla. Erittäin tärkeää on opettaa että jokaisella on ihmisarvo ja ei saa tuomita tuntematta ja että tasa-arvo on tärkeää. Että kaikkea ei pidä hyväksyä. Että joskus omien arvojen puolustaminen vaatii sen, että uskaltaa asettautua alttiiksi sille että ei ole se tykätyin porukasta. Että vahvuus ei tarkota sitä, ettei koskaan pyytäis apua.

"Lasta ei kasvateta siksi, 

että hän olisi mahdollisimman vaivaton ja mukava, 

vaan siksi että hän terveenä ja väkevänä

voisi täyttää paikkansa ja löytää itsensä."

- Maria Jotuni - 

Maria Jotunin viisaihin sanoihin tämä on hyvä lopettaa. Toivottavavasti olen tarpeeksi hyvä vanhempi, että pojat aikanaan voisivat antamillani eväillä täyttää paikkansa ja löytää itsensä.

 Päivät 4 ja 5, tunnelmia 

 

Vähän alkaa tämä kolmen viikon sairastupajakso väsyttää. Vähän jo odottelen ensi viikkoa ja sen tavallisen arjen alkamista. Latasin mindfulness-sovelluksen puhelimeen, jos saisin sen avulla päivittäin opeteltua sitä hetkessä olemista. Mutta askel kerrallaan, ei pidä ahnehtia liikaa heti alkuunsa.