1. päivä

 

Viime yönä näin unta, että olimme muuttaneet uuteen kotiin. Koti oli kaunis, vanha, sielukas. Pihalla kasvoi tulppaaneita, ne näkyivät makuuhuoneen ikkunasta. Minulla oli uusi mies, odotin meille yhteistä lasta. Mukana muuttivat myös omat lapseni ja miehen aiemmat kolme poikaa. Kotona oli tilaa kaikelle entiselle. Myös poikieni siskoille isänsä puolelta. Vanhoille ystävilleni. Naapurissa asui mukavia ihmisiä, jotka halusivat tulla meille kylään. Hekin mahtuivat.
Uni tuntui kuin johdatukselta aloittaa tämä projekti ja tämä blogi.

Olemme eläneet vesirokon keskellä viimeiset kaksi ja puoli viikkoa. Tietenkin lapset sairastuvat peräkkäin. Tietenkin väliin ehti mahataudin poikanenkin. Juuri näiden sairastamispäivien aika havahduin siihen miten upeaa on että vesirokko on se kurjin tauti, joka poikiin on iskenyt. Miten hyvin meillä on asiat. On koti ja ruokaa ja ennenkaikkea ympärillä ihmisiä, jotka ovat tukena tällaisina sairastamisen hetkinä. Olen päässyt kauppaan, pakollisiin opiskelujuttuihin, meille on tullut vieraita pääsiäiseksi. Löytyy niitä, keille sanoa omasta väsymyksestä tämän kaiken keskellä ja asiat voi sanoa ilman että se kuulostaa valittamiselta. Koska onhan tässä se rankka puolensa, se kun on ainoa aikuinen perheessä niin kyllähän se minä olen joka valvoo ja hoitaa ja siirtää omat tarpeensa sivuun siksi aikaa kun on tarpeen.

Toisaalta tämä herätti minut huomaamaan että nyt on paras hetki aloittaa tämä puolen vuoden parempi arki-projekti. Koska meillä on moni asia niin hyvin, nyt minulla on energiaa tähän. Kaikki energia ei mene lapsista huolehtimiseen saati pelkkään selviytymiseen. Paljon energiaa menee arjen pyörittämiseen ja opiskelujen yhdistämiseen perhe-elon kanssa mutta uskon, että nyt minun kannattaa panostaa tähän. Koska en ole täysin tyytyväinen tilanteeseen missä olen nyt. Koska tiedän että minulla on voimavaroja rakentaa meille ja minulle paremmista palikoista nämä vuodet. Koska tiedän että ikinä ei varmasti tiedä mitä seuraava hetki tuo tullessaan, täytyy muutos aloittaa nyt. Nyt on hyvä hetki.

Migreeni on myös herätellyt minua tähän elämänmuutokseen. Epäsäännöllinen elämänrytmi, liian vähän yöunta, liian hektinen elämä ja liikaa vaatimuksia itseltäni ja ulkopuolelta, liikaa sokeripitoista syömistä - ihan varmasti migreeni. Migreenikohtaukset ovat myös pahentuneet kuluneen puolen vuoden aikana. Uskon että keho on sen verran viisas, että se muistuttelee minua levon, lempeyden ja itseni arvostamisen tärkeydestä. Kokonaisvaltaisen arvostamisen tärkeydestä. Siitä arvostan itseäni sen verran, että katson mitä suuhuni laitan ja luon tilaa miellyttävälle liikunnalle. Siitä että arvostan itseäni sen verran, että otan itselleni aikaa. Rentoudun. Tai no, opettelen rentoutumaan, tämä nimittäin on se haastavin osuus, minun on vaikea olla tekemättä mitään, on vaikea vain olla ja keskittyä tähän hetkeen. On vaikeaa olla suorittamatta (ja onhan tämäkin tietynlainen suoritus mutta tarpeellinen sellainen).

Puheen ja änkytyksen takia tämä elämänmuutos on myös tarpeen. Kokonaisvaltainen hyväksyntä ja tutustuminen siihen kuka olen ja miten paljon änkytyksenpelko pinnan alla on muovannut minua. Miten voisin olla liikaa tarttumatta änkytykseen, etten tekisi siitä liian suurta ongelmaa itselleni. Nyt vasta olen pystynyt käsittelemään koko asiaa. Ja edelleen se tuntuu aika pelottavalta ja suurelta - enkä edes osaa selittää miksi. Toisaalta uskon että rentoutumismenetelmät ja muut voisivat vaikuttaa puheeseeni. Mielenkiintoista seurata tätä.

Tänään olen ajatellut paljon sitä, että kukaan ei muu ei voi muuttaa asioita minun puolestani. Minun itseni pitää tehdä se. Itselleni. Ja pienin askelin. Tässä ei voi ajatella seuraavaa liikuntahetkeä, seuraavia syömisiä tai seuraavaa päivää. Tässä pitää keskittyä siihen mitä tekee nyt ja miten sen tekee.

Tänään on tuntunut seesteiseltä, selkäkin kaipasi kunnon harjoittelua. Onneksi minulla on kotiin mukavat lihaskuntotreeniohjeet, tekee liikunnan helpommaksi. Illalla teen TRE-harjoitteen, jos se auttaisi nukkumaan hyvät yöunet.