Aloitus

"Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:

Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun."

- Eeva Kilpi -

Tästä runosta se syksyllä lähti. Ajatus itämään siitä, että ehkä tarvitsisi tehdä jotain jotta voisin ajatella kuten yllä. Että oppisin luottamaan itseeni, todella luottamaan. Että oppisin tuntemaan itseni ja arvostamaan itseäni uudella tavalla.

Tämän matkan tarpeellisuudelle minut havahdutti Änkytysyhdistyksen mahdollistama Vahvista itsetuntoa ja puhetta-kurssi, jolle osallistuin viime vuonna. Kurssin suomat vau-nyt-kaikki-menee-tosi-hyvin-tunteet pikkuhiljaa tasaantuivat ja olen huomannut olevani samassa selviytymisen kehässä, jossa aiemminkin. Jossa olen ollut aina, tai täältä katsoen tuntuu siltä. Onhan meillä kaikki hyvin, meillä ei ole mitään hätää ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta - mutta nyt on alkanut tuntua siltä että voisi mennä paremminkin. Voisi olla muutakin kuin vain tämä arjen jaksaminen.

En lähde tavoittelemaan sellaista arkea, jossa kenelläkään ei olisi paha mieli ja ketään ei harmittaisi. Kyllä elämään pitää mahtua kaikkia tunteita. Lähden tavoittelemaan sellaista arkea, joka ei tuntuisi loputtoman pitkältä ja uuvuttavalta. Sellaista arkea, jossa ei joka aamu väsyttäisi ja jossa liikunnalla ja fiksulla syömisellä olisi iso rooli. Jossa osaisin rentoutua ja ottaa aikaa itselleni. Jossa en söisi kun väsyttää tai ärsyttää. Jossa osaisin sanoa ääneen että hei nyt mua väsyttää. Jossa en olisi aina iloinen ja jaksava, koska ei kukaan aina ole. Jossa osaisin sanoa myös ei ja asettaa rajat. Jossa minulla olisi vielä enemmän energiaa olla äiti kahdelle ihanalle pojalle. Pojille, jotka kasvavat koko ajan ja joiden lapsuus todellakin on minun luoma arkeni.

Lähden etsimään itseäni, kuka olen nyt hieman vajaa 30-vuotiaana, kahden lapsen äitinä, nuorena leskeyden kokekeena, opiskelijana, ystävänä, siskona. Sinkkuna. Olen aina halunnut olla jonkun kivan kanssa mutta ristiriitaisesti kaikki vähänkin vakava ahdistaa - mistä voi tietää onko tämä nyt se oikea juttu? Miten minä voin olla valmis heittäytymään tähän kun aikasemmat pettymykset ovat liian lähellä? Odotanko liikaa ja siksi petyn? Ensimmäistä kertaa koskaan tuntuu kuitenkin hyvältä olla näin ja sekin kertoo jostakin.

Miten oma änkytystaustani on vaikuttanut itsetuntooni, siihen kuka olen nyt? Vaikka se ei puheessa aina näykään, miten se näkyy minussa sisällä? Koska änkytykseen liittyvältä kurssiltahan tämä matka lähti, koen että tätäkin on hyvä pohtia. Ja tutkia miten arkeen liittyvät muutokset vaikuttavat puheeseen ja ennenkaikkea omaan kokemukseen omasta puheesta.

Nyt kun olen päättänyt konkretisoida tämän matkan, toivon että jaksan kävellä juuri tätä polkua eteenpäin. En sitä helppoa, valmiiksi tallattua polkua vaan tätä polkua, johon minun itse tulee raivata oma tieni.

Tässä muutamia konkreettisempia kohtia, joiden avulla matka lähtee käyntiin:

1. Liikunta mukaan arkeen

2. Syömiset kuntoon

3. TRE, mindfulness, shindo - annan mahdollisuuden ja kokeilen

4. Opettelen sitä kymmeneen laskemista ennenkuin väsyneinä aamuina menee hermot

5. En ruoski itseäni loputtomiin vaikka joskus hermot meneekin - anteeksipyynnöllä nämä saadaan sovittua

6. Olen selvinnyt paljosta, nyt ansaitsen kaiken sen hyvän joka minulle tulee

7. Jatkamme ihanaa ja toimivaa tapaa lasten kanssa - joka päivä on perheen yhteistä aikaa, sellaista jona en mieti pyykkikonetta tai tekemättömiä harjoitustehtäviä

8. Viikottain etsin ainakin yhden hyvän kysymyksen itsetuntemukseen liittyen ja pohdin siihen vastausta

9. Kirjoitan uneni ylös

10. Olen oma itseni - enempään en pysty ja enempään minun ei tarvitsekaan pystyä