3. päivä

Syömisestä

 

Mitä ruokailussa ja syömisessä haluan tämän puolen vuoden aikana muuttaa?

1. Kuten ylhäällä vinkkasin, oon ahdistussyöjä. Stressisyöjä. Väsymissyöjä. Vitutussyöjä. Ja sellaseen tuntuu, ettei oo auttanut kun herkut. Mieluiten suklaa. Tähän uskon että säännöllinen ruokarytmi auttaa, vähentää mielihaluja. Liikunnan positiivisen vaikutuksen oon myös tässä huomannut. Jos ahdistaa/tms., auttaisi varmasti ajatusten ylös kirjoittaminen. Miksi nyt tuntuu pahalta?

2. Kuitenkin olen sitä mieltä että elämässä pitää myös nautiskella hyvästä ruuasta ja niistä herkuistakin. Mutta haluan nauttia niistä ilman syyllisyyttä. Joten oon asettanut itselleni herkkupäivät, joka toinen viikko saa sitten herkutella. Ja kylässä ja kahvilassa/ravintolassa myös kohtuudella.

3. Jos sitten retkahtaa ja vahingossa tuleekin ostettua sitä suklaata ja vielä syötyä se, niin se ei ole maailmanloppu. Se ei tarkoita että koko loppupäivän vois sitten syödä retkahdusvitutukseen mitä tahansa.

4. Säännöllinen ruokarytmi. Ei pääse tulemaan nälkä eikä sitä kautta tuu sellaista äkkiä-jotain-mikä-nostaa-verensokerit-ylös-tunnetta. Migreenin ehkäisemisessä tämä on tosi tärkeä kohta. Mutta tää on mulle myös niitä vaikeimpia juttuja.

5. Etukäteen suunnittelu ruokailussa ja kauppailussa. Tulee syötyä fiksummin kun on valmiiks suunniteltu fiksuja vaihtoehtoja.

6. Syön riittävästi, että jaksan myös liikkua. Koska liikunnasta on tullu mulle parin vuoden aikana tosi tärkeä juttu ja siihen haluan nytkin panostaa.

7. En vahtaa jokaista kaloria ja tule sitä kautta hysteeriseksi. Tässäkin etukäteissuunnittelulla on iso merkitys. En tuijota vaan vaakaa. Kuitenkin tavoittelen tällä projektilla kokonaisvaltaista hyvää oloa ja se ei ole kiinni vaan kiloista ja senteistä. Mutta uskon että tällä on varmasti vaikutusta myös niihin, silleen luonnollisesti.

8. Kasviksia syödään paljon jo nyt mutta niihin olis mukava saada vaihtelua (ja etenkin lapsille sopivia vaihtoehtoja). Ehkä jos keksis tästä jonkin perheen yhteisen jutun?

9. Ruuanlaiton mielekkyyden palautuminen. Tykkään laittaa ruokaa ja leipoa. Mutta arjessa oon siihen väsynyt. Tässä varmasti etukäteissuunnittelulla on merkitystä. Voitais myös palata lasten kanssa uusi ruoka kerran viikossa (tai kahdessa viikossa)-puuhaan, se toimi joskus aiemminkin.

10. Syön niitä ruoka-aineita, joista pidän. Tai siis että en tässä ala väkisin kiskomaan kolmea purkkia rahkaa päivässä puolen vuoden ajan. Rahka on kyllä hyvää mutta rajansa kaikella. Tottakai uusia juttuja pitää maistella mutta syömisen on tarkotus olla mukavaa.

11. Syön enemmän marjoja. Liian usein ne jää hedelmien varjoon.

12. Arkiherkuksi kahvin kanssa silloin tällöin sopii oikein hyvin taateli ja pala tummaa suklaata.

Ja sainkin ystävältäni tosi kivan pohjan ruokailua varten, jota sitten muutella.

Päivä 3, tunnelmia

Opiskelujuttuja, lihastreeni kotona lasten painiessa vieressä, illalla TRE ennen nukkumaanmenoa. Syömiset tosi jees. Maanantain TRE paransi mun alaselkäjumin. Se on kyllä maagista, se aina tekee sen mutta silti on ollu tosi vaikeaa ylläpitää säännöllistä TRE:n harjottamista. Mulla siis selkä on jotenkin liian suora ja oireilee sen takia (lue: oireilee helpommin jos en ole joogannut / venytellyt hetkeen). Jospa oppisin nyt siihenkin. :)

2. päivä

Änk-änk-änkytyksestä

 

(Olisin halunnut tähän alkuun linkin änkytysteemaiseen Fingerporiin mutta en pikagooglettamalla löytänyt. Siinä kylään tulee vieraita ja Heimo Vesaa varoitellaan että yksi vieraista änkyttää, että älä nosta asiaa esille. Heimo Vesa lähtee jonnekin ja sanoo änkyttäjälle, että: "Lupaan palata ennenkuin ehdit kissaa sanoa.")

Tästä ei ole tulossa änkytys-blogia mutta koska änkytys on kuitenkin aika olennainen osa sitä kuka olen, ajattelin aloittaa kevysti sillä. Tarkoituksena on yrittää jakaa teemoihin näitä tekstejä ja loppuun lisäillä päivän tuntemuksia. Niin olisi mulle helpompaa verrata mikä on ja miten on muuttunut tämän puolen vuoden aikana. Tai myöhemminkin - päiväkirjanahan tämän voi säästää vaikka sitä viidenkympin villitystä varten.

Mun suvussa on ihmsiä, jotka änkyttää. (Kaikki eivät halua tulla kutsutuksi änkyttäjiksi, tosin itse välillä sanaa käytän koska se on lyhyempi termi kuin "henkilö, joka änkyttää". Kyse on siis uskoakseni siitä että änkyttäjä-sanana viittaa koko ihmisen persoonaan, kun taas henkilö, joka änkyttää tekee myös paljon muutakin.) Mulle änkytyksestä on jostain syystä kasvanut sellanen peikko ja mörkö, että huhhuh, välillä itsekin sitä ihmettelen miten se on mahdollista. Päällisin puolin pieni ongelma ja etenkin aiemmin se on vienyt 75 % energiasta. Nyt ehkä vaan 10 % huonoina päivinä, ehkä vähän enemmänkin jos juuri niinä päivinä pitää esitellä itsensä monta kertaa. Tai puhua vierasta kieltä.

Änkytystä esiintyy siis suvuittain mutta toisaalta sitä esiintyy ihan satunnaisesti. Yhtä ja kaiken selittävää syytä änkytyksen taustalle ei ole löydetty, nykyään käsittääkseni ajatellaan sen olevan monista sinänsä ehkä pienistäkin tekijöistä yhtyvä puro, etenkin aikuisella. Usein änkytys häviää lapsuuden jälkeen ja lasten änkytys onkin erilaista suhteessa vanhemman henkilön änkytykseen.

Änkytys esiintyy joko venytyksinä (aaaaaaaaaaaa-auto, llllllllllllllllllllllllllll-laita), toistoina (a-a-a-a-a-a-a-auto, au-au-au-au-au-to) tai lukkoina (*****************************auto). Lukot eli blokit tarkoittavat sitä että mitään ei tule. On vaan suu auki ja happi ei kulje ja joka paikka on jumissa ja ei tule äännettä, ei tule sitä sanaa jonka haluaisi sanoa. Mun änkytys on aina ollut eniten lukkoja.

Pienellä lapsella harvemmin änkytykseen liittyy vielä häpeää. Änkytys on enemmän sellaista että "suu ei ehdi puheeseen mukaan". Mun änkytystä pienenä lapsena on kuvattu paljon sellaiseksi. Että puhuin niin nopeasti ja innostuin, jolloin puhe takertu. Vasta kun kuvioon tuli paljon muita lapsia ja aikuisia, omalla kohdallani puhe paheni. Tuli olo että on erilainen kuin toiset. Koska ei osaa sanoa edes omaa nimeään. Kehitin kaikenlaisia taputustekniikoita, että saisin sanottua ne vaikeimmat sanat. Lakkasin kuitenkin puhumasta ylimääräisiä. Kotona juoksin edestakaisin eteistä ja kerroin itselleni tarinoita "Maailman kaikista prinsessoista ja eläimistä ja satuhahmoista". Silloin puhe kyllä kulki, juoksin ja puhuin itsekseni ja toisaalta olin turvallisessa ympäristössä, jossa kukaan ei änkytystä ihmetellyt.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla änkytys oli pahinta ja tulin vielä hiljaisemmaksi. Siinä tuli yhä enemmän mukaan häpeää siitä, että ei osaa puhua. Pahinta oli kun oltiin jo opittu vähän lukemaan. Siellä sitten luettiin vuorotellen ääneen. Järjestyksessä. Sitä laski koska tuli oma vuoro ja mitä silloin piti lukea. Nyt Jussi lukee ensimmäisen lauseen, Jussin takana istuu Matti ja se lukee seuraavan, sitten Annukka, sitten Liisa, sitten vuoro menee varmaan seuraavan rivin alkuun (ainakin ennen on mennyt), joten sitten lukee Anni ja sitten Tiina ja sitten tulee mun vuoro. Eli seitsemäs lause. Seitsemäs lause.
"Ah-ti an-taa ka-laa", niin siinä lukee. Kyllä minä osaan lukea, opin tosi nopeasti. Luen kotona paljon. Luen jo paksumpiakin kirjoja. Mutta siinä tilanteessa tekisin mitä vaan ettei tarvitsisi osata. Etten osaisi.
Oksettaa ja pyörryttää ja päätä särkee. Ja sitten sitä vaan odottaa sitä vuoroa. Istuu ja odottaa ja tietää että pitäisi pystyä lukemaan "Ahti antaa kalaa". Ja kun oma vuoro tulee, ei saa sanottua mitään. On suu auki ja A on tulossa mutta ei tule. Kaikki kääntyvät katsomaan. Aina kaikki kääntyvät katsomaan. Opettaja käänsi usein katseensa pois eikä katsonut.

En edes muista miten tilanteet siitä laukesivat. Opettaja kuitenkin tiesi änkytyksestä. Mutta ei osannut ottaa sitä huomioon. Enkä osannut itse kertoa kotona että olin niin surullinen ja ahdistunut. Koska eihän minua siitä varsinaisesti kiusattu, ei haukuttu kuin muutaman kerran mutta jotenkin sitä oli niin herkkä kaikelle. Sille että kaikki kääntyivät katsomaan. Sille, että opettajakaan ei pystynyt katsomaan miltä näytin kun änkytin. Ja koska en halunnut olla vaivaksi, koska kaikki oli kuitenkin ihan ok niin en halunut koskaan tehdä siitä suurta numeroa. Mutta päätä kyllä särki tosi usein. Puheterapiaan en vanhempana enää suostunut, en halunnut ajatellakaan sitä vaihtoehtona. Oikeastaan meillä kotona ei saanu ees puhua koko änkytyksestä, ahdisti niin paljon aina jos joku otti sen mitenkään esille. Vaikka kuinkakin hyvällä.

Odotin kuin kuuta nousevaa että kun kasvan aikuiseksi niin änkytys loppuu. Ja vähenihän se. Tulin myös tosi taitavaksi välttämään sellaisia tilanteita, joissa sen olisi voinut huomata. Aloin myös vaatia itseltäni tosi paljon - on pakko ottaa teatteritunnit valinnaiseksi, koska sitten kukaan ei ees arvaa että änkytän. Ahdisti aina ihan hirveesti ne esitykset mutta menihän ne hyvin ja nyt oon kiitollinen siitä että ylitin itseni. Lukiossa luin pari puheviestinnän kurssia vaikka niilläkin luulen että kuolen. Ja tämä on hassua, koska puhe oli tavallaan tosi hyvää. Moni, johon oon tutustunut näinä vuosina, on sanonut ettei edes huomannut koko änkytystä. Mutta se pelko että joku huomaa että änkytän, kasvoi aina vaan suuremmaksi ja suuremmaksi. Englannin tunneilta olin tosi taitava olemaan poissa, kun tiesin että nyt tällä tunnilla on pelkkää englannin puhumista. Kirjoitustunnit jätin lopulta kesken koska siellä piti lukea ääneen omia tekstejään. Asiat olisivat varmasti hoituneet sillä, että olisin sanonut änkytyksestä. Mutta en halunnut. Tuntui että pahinta kaikessa on se että ei osaa puhua. Tämä kuulostaa nyt varmasti teidän sujuvien korviin etenkin absurdilta, mutta mieluummin olisin joskus ollut vaikka kuulovammainen. Tunsin yhden tytön, joka viittoi. Ja olin niin kateellinen. Ei olisi tarvinnut ikinä puhua, olisi vain viittonut.

Änkytys sekä lieveni että uskon tulleeni tosi taitavaksi peittelemään sitä. Mutta sitten lasten isä kuoli ja samalla siinä kaiken ekan vuoden surumylläkän ja väsymyksen keskellä puhe vaan romahti.

En pystynyt lukemaan lapsille kirjoja. En edes sellaista kirjaa, jossa luki "Oskarilla on tutti"- ja "Hauva tahtoo tutin"-tyylisiä lauseita. Tai no rehellisyyden nimissä, oli vaikea lukea jo sellaisia tässä on "Tutti" ja tässä on "Nalle". Siinä sitten itkettiin ja tankattiin niitä kirjoja. Luin vaikka väkisin. Ei varmaan ollut kovin rentouttavia lukuhetkiä lapsillekaan ne. Edelleen vihaan Muumipeikon aarre-kirjaa, koska muistan että sitä lukiessa se vaan kulminoitu että en todellakaan saa puhetta mihinkään hallintaan.

Sitten menin puheterapiaan. Tai no samalla hakeuduin myös psykiatrille ja sitä kautta psykoterapiaan, koska oli kaikenlaisia oireiluja lasten isän kuolemaan liittyen. Tai siihen varsinaiseen tapahtumaan liittyen. Ehkä siitä lisää joskus myöhemmin. Puheterapeutti oli ihana ja heti tunsin suurta lämpöä ja siitä sitä sitten lähdettiin. Puheharjoitusta puheharjoituksen perään.

Puhetekniikat opin nopeasti. Kävin Puhe sujuvammaksi-kurssilla. Kohtasin ensimmäistä kertaa vertaisia niin että änkytyksestä puhuttiin. Se oli ihan mieletöntä. En kuitenkaan ollut valmis käsittelemään änkytystä muuten kuin puheharjoitusten kautta. Puhe selkeentyi kyllä, luulen että ahdistuksen ja surun ja traumaoireiden helpottaessa sain taas puheeseen otetta.

Pitkä oli tie tästä vielä kulkea. En puhunut änkytyksestä ääneen. Tuli kaikkia outoja tilanteita. Koska puhun tosi paljon sujuvasti, muut on välillä tosi yllättyneitä kun yhtäkkiä jäänkin ihan jumiin.

Ensin ollaan puhuttu jo kauan kaikenlaista, ei mitään ongelmia.
Toinen: "Mites, kuinka monta lasta sulla onkaan?"
Minä: "......." (Tarkoitus on sanoa kaksi. En saa sanottua mitään.)
Toinen: "Niin että monta lasta?" (Ajatellen varmasti etten kuullut.)
Minä: "Tota... Tota..." (Jos apusanalla sais sanat tulemaan.)
Joku muu taustalta: "Sillä on kato niin monta ettei se ees heti muista."
Hehhehheh.
Näitä on paljon. Joissa ei tavallaan ole mitään pahaa, kukaan ei tarkoita pahaa ja jos olisin puhunut änkytyksestäni, ei tätä tilannetta tulisi. Tai voisin kuitata sen huumorilla. Mutta jos tuossa tilanteessa sanoisin, että "Hei, mä änkytän", kokisin että nyt aiheutan muille tosi pahan mielen kun ne ei tiennyt. Tulee tavallaan ajateltua ihan liikaa.

Toisaalta tähän liittyy myös (jälkikäteen) hauskojakin tilanteita. Oon menossa ensimmäisen kerran puheterapiaan ja en yhtään hahmota missä se tila on isossa rakennuksessa. Vieressä on info-tiski. Vihaan kysyä info-tiskiltä, siinä on niin iso riski että tulee lukko. Ei voi edes vaihtaa sanoja, koska haluaa tietää missä puheterapeutti on, ei ole mitään apua jos kysyy missä on neuvola (koska n-kirjain on helpompi sanoa kuin p-kirjain). Menen siihen tiskille koska on pakko, pian myöhästyn.
Minä: Hei!
Infomies: Hei!
Minä: Mä etsisin tota.. tota...
Infomies odottaa kärsivällisesti.
Minä: Olisin menossa tonne.. tonne... ppppppppppppppppppppppp----
Ja se helvetin p-kirjain jää kokonaan jumiin. Siinä minä yritän saada sen sanottua. Hassua on miten tosi usein saa kuitenkin keskeytettyä lukon ja sanottua jotain muuta, mutta se lukkoon jäänyt sana ei vaan tule. Nytkin käy niin.
Minä: Siis mä änkytän, ihan hetki. (Aivan sujuvasti lukon välissä.)
Infomies odottaa edelleen kärsivällisesti. Varmasti arvaa minne olen jo menossa
Minä: Pppppppppppppppppppppppuheterapiaan.
Joo-o, tais ajatella mies että on sille puheterapialle kyllä tarvetta :D

Kolmas kerta toden sanoo. Kirjaimellisesti. Olin hakemassa ja menossa Vahvista itsetuntoa ja puhetta-kurssille kolme kertaa ja vasta viime vuonna todella uskalsin lähteä. Aikaisemmin en olisikaan pystynyt työstämään sitä mitä änkytyksen takana on. Onnistuin kokemaan myös syyllisyyttä siitä että välillä änkytys on mulle niin iso ongelma, vaikka puheessa sitä harvemmin esiintyy. Mutta sieltä sitten lähdin tekemään myös tämän änkytyksen kanssa työtä ja sama työ jatkuu. Toivottavasti myös tämän puolen vuoden aikana.

Huh, olipa teksti, en tiedä kuinka moni lukijoista jaksoi lukea loppuun mutta tekipä hyvää kirjoittaa tällainen yleiskatsaus. Varmasti on tarpeen kirjoitella tarkemminkin niistä tavoitteista änkytyksen suhteen, joita tavoittelen. Mutta ei enää tänään :D Vaikka pitkälle olen kyllä tullut, siitä olen tosi ylpeä. Ja onnellinen. Onnellinen olen myös niistä vertaisista, joista on tullut tuttavia, ystäviä, läheisiä. Ihan mielettömiä ihmisiä, joihin en olisi muuten koskaan tutustunut. Ja joita en koskaan arvostaisi yhtään vähemmän änkytyksen takia, joten miksi ihmeessä on niin vaikeaa olla katsomatta itseään negatiivisten lasien läpi? Miksi edelleen välillä peilaa itseään vain sen huonoimman kautta? Miksi joskus tuntee itsensä vieläkin siksi pikkutytöksi, joka ajatteli ettei hänellä ole oikeutta tulla kuulluksi koska hän ei osannut omaa nimeään sanoa änkyttämättä.

Päivä 2, tunnelmia

 

Aamulla puuro paloi pohjaan. Äyskin lapsille, koska tappelevat koko ajan. Varmasti meitä kaikkia ärsyttää jo tämä kotona nyhjääminen ja sairastaminen. On kahden ja puolen viikon univelat niskassa. Deadline ties kuinka monessa koulujutussa lähestyy, en saanut lomalla tehtyä mitään koska kaikki aika meni zombie-olossa valvomisen takia. On vaikea lähteä liikkeelle kun on niin monta tekemätöntä asiaa.

Lopulta teen listan. Siitä sitten raksittamaan valmiita pois. Olen tehnyt itselleni (uni)päiväkirjan, jossa on kaikkia motivoivia (ja suorastaan ärsyttäviäkin ;) ) lausahduksia. Sitä katsoessa tulee hyvä mieli, kannessa on aiheet tulevaisuuden tatuointeihini. Ehkä olisikin kuvaavaa ottaa niistä jompikumpi tai kummatkin kunhan projekti on onnellisesti kasassa. Saa nähdä.

Hyvä päivä kuitenkin loppujen lopuksi. Sisko tuli katsomaan poikia, lähdin lenkille. Ruokailut ollut tänään tosi ookoo, olen kellon kanssa katsonut että ei tule liian pitkää ruokaväliä ja sen takia päänsärkyä ja illalla tarvetta koluta kaappeja läpi. Aina ihmetyttää  miten yksinkertaiselta ja helpota tämä tuntuu mutta katsotaan uudelleen sitten kun ensimmäisen kerran alkaa tehdä suklaata mieli.

1. päivä

 

Viime yönä näin unta, että olimme muuttaneet uuteen kotiin. Koti oli kaunis, vanha, sielukas. Pihalla kasvoi tulppaaneita, ne näkyivät makuuhuoneen ikkunasta. Minulla oli uusi mies, odotin meille yhteistä lasta. Mukana muuttivat myös omat lapseni ja miehen aiemmat kolme poikaa. Kotona oli tilaa kaikelle entiselle. Myös poikieni siskoille isänsä puolelta. Vanhoille ystävilleni. Naapurissa asui mukavia ihmisiä, jotka halusivat tulla meille kylään. Hekin mahtuivat.
Uni tuntui kuin johdatukselta aloittaa tämä projekti ja tämä blogi.

Olemme eläneet vesirokon keskellä viimeiset kaksi ja puoli viikkoa. Tietenkin lapset sairastuvat peräkkäin. Tietenkin väliin ehti mahataudin poikanenkin. Juuri näiden sairastamispäivien aika havahduin siihen miten upeaa on että vesirokko on se kurjin tauti, joka poikiin on iskenyt. Miten hyvin meillä on asiat. On koti ja ruokaa ja ennenkaikkea ympärillä ihmisiä, jotka ovat tukena tällaisina sairastamisen hetkinä. Olen päässyt kauppaan, pakollisiin opiskelujuttuihin, meille on tullut vieraita pääsiäiseksi. Löytyy niitä, keille sanoa omasta väsymyksestä tämän kaiken keskellä ja asiat voi sanoa ilman että se kuulostaa valittamiselta. Koska onhan tässä se rankka puolensa, se kun on ainoa aikuinen perheessä niin kyllähän se minä olen joka valvoo ja hoitaa ja siirtää omat tarpeensa sivuun siksi aikaa kun on tarpeen.

Toisaalta tämä herätti minut huomaamaan että nyt on paras hetki aloittaa tämä puolen vuoden parempi arki-projekti. Koska meillä on moni asia niin hyvin, nyt minulla on energiaa tähän. Kaikki energia ei mene lapsista huolehtimiseen saati pelkkään selviytymiseen. Paljon energiaa menee arjen pyörittämiseen ja opiskelujen yhdistämiseen perhe-elon kanssa mutta uskon, että nyt minun kannattaa panostaa tähän. Koska en ole täysin tyytyväinen tilanteeseen missä olen nyt. Koska tiedän että minulla on voimavaroja rakentaa meille ja minulle paremmista palikoista nämä vuodet. Koska tiedän että ikinä ei varmasti tiedä mitä seuraava hetki tuo tullessaan, täytyy muutos aloittaa nyt. Nyt on hyvä hetki.

Migreeni on myös herätellyt minua tähän elämänmuutokseen. Epäsäännöllinen elämänrytmi, liian vähän yöunta, liian hektinen elämä ja liikaa vaatimuksia itseltäni ja ulkopuolelta, liikaa sokeripitoista syömistä - ihan varmasti migreeni. Migreenikohtaukset ovat myös pahentuneet kuluneen puolen vuoden aikana. Uskon että keho on sen verran viisas, että se muistuttelee minua levon, lempeyden ja itseni arvostamisen tärkeydestä. Kokonaisvaltaisen arvostamisen tärkeydestä. Siitä arvostan itseäni sen verran, että katson mitä suuhuni laitan ja luon tilaa miellyttävälle liikunnalle. Siitä että arvostan itseäni sen verran, että otan itselleni aikaa. Rentoudun. Tai no, opettelen rentoutumaan, tämä nimittäin on se haastavin osuus, minun on vaikea olla tekemättä mitään, on vaikea vain olla ja keskittyä tähän hetkeen. On vaikeaa olla suorittamatta (ja onhan tämäkin tietynlainen suoritus mutta tarpeellinen sellainen).

Puheen ja änkytyksen takia tämä elämänmuutos on myös tarpeen. Kokonaisvaltainen hyväksyntä ja tutustuminen siihen kuka olen ja miten paljon änkytyksenpelko pinnan alla on muovannut minua. Miten voisin olla liikaa tarttumatta änkytykseen, etten tekisi siitä liian suurta ongelmaa itselleni. Nyt vasta olen pystynyt käsittelemään koko asiaa. Ja edelleen se tuntuu aika pelottavalta ja suurelta - enkä edes osaa selittää miksi. Toisaalta uskon että rentoutumismenetelmät ja muut voisivat vaikuttaa puheeseeni. Mielenkiintoista seurata tätä.

Tänään olen ajatellut paljon sitä, että kukaan ei muu ei voi muuttaa asioita minun puolestani. Minun itseni pitää tehdä se. Itselleni. Ja pienin askelin. Tässä ei voi ajatella seuraavaa liikuntahetkeä, seuraavia syömisiä tai seuraavaa päivää. Tässä pitää keskittyä siihen mitä tekee nyt ja miten sen tekee.

Tänään on tuntunut seesteiseltä, selkäkin kaipasi kunnon harjoittelua. Onneksi minulla on kotiin mukavat lihaskuntotreeniohjeet, tekee liikunnan helpommaksi. Illalla teen TRE-harjoitteen, jos se auttaisi nukkumaan hyvät yöunet.

Aloitus

"Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:

Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun."

- Eeva Kilpi -

Tästä runosta se syksyllä lähti. Ajatus itämään siitä, että ehkä tarvitsisi tehdä jotain jotta voisin ajatella kuten yllä. Että oppisin luottamaan itseeni, todella luottamaan. Että oppisin tuntemaan itseni ja arvostamaan itseäni uudella tavalla.

Tämän matkan tarpeellisuudelle minut havahdutti Änkytysyhdistyksen mahdollistama Vahvista itsetuntoa ja puhetta-kurssi, jolle osallistuin viime vuonna. Kurssin suomat vau-nyt-kaikki-menee-tosi-hyvin-tunteet pikkuhiljaa tasaantuivat ja olen huomannut olevani samassa selviytymisen kehässä, jossa aiemminkin. Jossa olen ollut aina, tai täältä katsoen tuntuu siltä. Onhan meillä kaikki hyvin, meillä ei ole mitään hätää ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta - mutta nyt on alkanut tuntua siltä että voisi mennä paremminkin. Voisi olla muutakin kuin vain tämä arjen jaksaminen.

En lähde tavoittelemaan sellaista arkea, jossa kenelläkään ei olisi paha mieli ja ketään ei harmittaisi. Kyllä elämään pitää mahtua kaikkia tunteita. Lähden tavoittelemaan sellaista arkea, joka ei tuntuisi loputtoman pitkältä ja uuvuttavalta. Sellaista arkea, jossa ei joka aamu väsyttäisi ja jossa liikunnalla ja fiksulla syömisellä olisi iso rooli. Jossa osaisin rentoutua ja ottaa aikaa itselleni. Jossa en söisi kun väsyttää tai ärsyttää. Jossa osaisin sanoa ääneen että hei nyt mua väsyttää. Jossa en olisi aina iloinen ja jaksava, koska ei kukaan aina ole. Jossa osaisin sanoa myös ei ja asettaa rajat. Jossa minulla olisi vielä enemmän energiaa olla äiti kahdelle ihanalle pojalle. Pojille, jotka kasvavat koko ajan ja joiden lapsuus todellakin on minun luoma arkeni.

Lähden etsimään itseäni, kuka olen nyt hieman vajaa 30-vuotiaana, kahden lapsen äitinä, nuorena leskeyden kokekeena, opiskelijana, ystävänä, siskona. Sinkkuna. Olen aina halunnut olla jonkun kivan kanssa mutta ristiriitaisesti kaikki vähänkin vakava ahdistaa - mistä voi tietää onko tämä nyt se oikea juttu? Miten minä voin olla valmis heittäytymään tähän kun aikasemmat pettymykset ovat liian lähellä? Odotanko liikaa ja siksi petyn? Ensimmäistä kertaa koskaan tuntuu kuitenkin hyvältä olla näin ja sekin kertoo jostakin.

Miten oma änkytystaustani on vaikuttanut itsetuntooni, siihen kuka olen nyt? Vaikka se ei puheessa aina näykään, miten se näkyy minussa sisällä? Koska änkytykseen liittyvältä kurssiltahan tämä matka lähti, koen että tätäkin on hyvä pohtia. Ja tutkia miten arkeen liittyvät muutokset vaikuttavat puheeseen ja ennenkaikkea omaan kokemukseen omasta puheesta.

Nyt kun olen päättänyt konkretisoida tämän matkan, toivon että jaksan kävellä juuri tätä polkua eteenpäin. En sitä helppoa, valmiiksi tallattua polkua vaan tätä polkua, johon minun itse tulee raivata oma tieni.

Tässä muutamia konkreettisempia kohtia, joiden avulla matka lähtee käyntiin:

1. Liikunta mukaan arkeen

2. Syömiset kuntoon

3. TRE, mindfulness, shindo - annan mahdollisuuden ja kokeilen

4. Opettelen sitä kymmeneen laskemista ennenkuin väsyneinä aamuina menee hermot

5. En ruoski itseäni loputtomiin vaikka joskus hermot meneekin - anteeksipyynnöllä nämä saadaan sovittua

6. Olen selvinnyt paljosta, nyt ansaitsen kaiken sen hyvän joka minulle tulee

7. Jatkamme ihanaa ja toimivaa tapaa lasten kanssa - joka päivä on perheen yhteistä aikaa, sellaista jona en mieti pyykkikonetta tai tekemättömiä harjoitustehtäviä

8. Viikottain etsin ainakin yhden hyvän kysymyksen itsetuntemukseen liittyen ja pohdin siihen vastausta

9. Kirjoitan uneni ylös

10. Olen oma itseni - enempään en pysty ja enempään minun ei tarvitsekaan pystyä